– Rouva, ottaen huomioon aiemman toimintasi aseellisena militanttina Libanonin konfliktissa, pelkään, ettei Kanada voi hyväksyä sinua tavallisena pakolaisena, sanoi tuomari Marshall Lemieux puhuessaan Kanadan kansalaisuus- ja maahanmuuttoviraston puolesta. Salome Zankoul sulki silmänsä tiukasti. Nämä viheliäiset, omahyväiset viittoihin pukeutuneet hölmöt eivät tiedä, millaista elämä on tämän jäisen autiomaan ulkopuolella, Salome ajatteli vihaisesti.
”Kuunnelkaa, ette voi kuvitellakaan, millaista Beirutissa oli, kun muslimit kääntyivät meitä vastaan ja meidän maroniittikristittyjen piti puolustaa itseämme”, Salome huusi muiden oikeudessa läsnäolijoiden kauhistukseksi. Hänen vieressään istui hänen asianajajansa Marcus Dixon, joka näytti erittäin komealta tyylikkäässä tummanharmaassa puvussaan tummien hovikaapujensa alla. Dixonin kasvot pysyivät melko vakavina ja lähes ilmeettöminä.
– Rouva, muistakaa, että tämä on oikeusistuin, ja me Kanadassa noudatamme yleensä oikeussalin käytöstapoja, tuomari Lemieux sanoi ja kiinnitti teräksisen sinisilmäisen katseensa Salomeen, joka katsoi häntä suoraan takaisin. Nainen kieltäytyi yksinkertaisesti perääntymästä. Dixon selvitti kurkkunsa hieman äänekkäästi ja laski kätensä varovasti Salomen ranteelle, ja nuori libanonilainen nainen heitti häneen murahduksen.
”Arvoisa tuomari, pyydän anteeksi asiakkaani puolesta. Ymmärtäkää, että hän on kokenut paljon. Hän on elänyt sodan kauhut ja pakolaisen ahdingon, vaeltanut Libanonin ja Syyrian halki ja lopulta varannut lennon Kreikasta Kanadaan. Tämä on kauheampaa kuin mikään, mitä voimme kuvitella. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä tosiasiat huomioon”, Dixon sanoi nousten seisomaan.
Tuomari katsoi Dixonia, tätä pitkää, tummaihoista ja komeaa mustaa miestä, joka puolusti niin intohimoisesti nuorta ulkomaalaista naista. Salome katsoi myös hänen asianajajaansa, ilmeisesti aivan yhtä ällistyneenä miehen sanoista ja kiihkeästä vetoomuksesta kuin tuomarikin. Tämä mies vaikuttaa siltä, että hän oikeasti välittää minusta pätkääkään, Salome ajatteli hieman kaihoisasti.
– Asianmukaisesti huomioitu, neuvonantaja, tuomari Lemieux sanoi hiljaa, ja sekä asianajaja että vastaaja vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Salome huokaisi raskaasti, ja Dixon alkoi puristaa sormiaan ristiin, kuten hän usein teki ollessaan vihainen tai levoton. Mitähän tämä vanha mies oikein ajattelee juuri nyt, Dixon ajatteli happamasti.
Dixon katsoi Salomea ja lähetti tälle toivoen rauhoittavan hymyn. Hän ei pystynyt edes käsittämään kaikkea, mitä Salome oli joutunut kokemaan. Dixonin varhaiset vuodet Halifaxin kaupungissa Nova Scotiassa, yhdessä Kanadan rasistisimmista paikoista, eivät olleet olleet helppoja. Nova Scotian provinssia pidettiin Kanadan Mississippinä, eikä syystäkin.
Dixonin isä Luther muutti Halifaxiin, Nova Scotiaan, kesällä 1969. Työskennellessään siellä rakennusalalla Dixon tapasi Gilda Buchananin, ihanan vaaleatukkaisen nuoren valkoihoisen naisen, johon hän ihastui. Luther Dixon ja Gilda Buchanan rakastuivat ja menivät naimisiin Gildan vanhempien kiihkeästä vastustuksesta huolimatta. He ostivat ihanan rivitalon Prestonin kaupungista, Nova Scotiasta, ja asettuivat sinne.
Dixon muisti vanhempiensa kertoneen vihamielisistä sanoista, joita he olivat kuulleet rasistisilta valkoisilta miehiltä, jotka näkivät heidän kävelevän yhdessä Halifaxissa. Dixon ja hänen vanhempi sisarensa Leanne kävivät lähes kokonaan mustille tarkoitettua koulua Prestonin lähistöllä, eikä syyttä. Rotujen välisiä suhteita paheksutaan Nova Scotiassa, varsinkin jos niihin osallistuu musta mies ja valkoinen nainen. Tämä piti paikkansa 1970-luvun lopulla, ja Dixonin mukaan se pitää edelleen paikkansa tänäkin päivänä.
Niin ennakkoluuloisia kuin monet Nova Scotian asukkaat saattoivatkin olla, Dixon ei voinut kuvitellakaan naapuriensa kääntyvän häntä vastaan uskontoon liittyvien kysymysten sijaan rodun tai ihonvärin vuoksi. Kun Salome kertoi hänelle musliminaapureistaan, perheistä, joiden pojat ja tyttäret olivat aikoinaan hänen leikkikavereitaan, jotka kääntyivät häntä ja hänen vanhempiaan vastaan, Dixon oli kauhuissaan. Millainen hullu kansakunta antaa itsensä repeytyä tällä tavalla? Dixon mietti.
”Libanonissa ihmiset asettivat uskonnon isänmaallisuuden ja kansallisen yhtenäisyyden edelle, libanonilaiset muslimit asettuivat syyrialaisten ja muiden puolelle libanonilaisia kristittyjä vastaan, ja tietenkin minun ja kansani piti puolustaa itseämme”, Salome sanoi hiljaa, kyyneleet silmissään. He olivat keskustelleet tapauksesta ja Libanonin tasavallan tilanteesta muutamaa päivää ennen kuulemista, ja yhtäkkiä Salome kertoi Dixonille jotakin syvästi henkilökohtaista.
– Salome, en voi kuvitellakaan, mitä olet joutunut käymään läpi, Dixon sanoi tasaisesti, ja Salome kohautti olkapäitään pudistellen surullisesti päätään. Tämä pukua käyttävä nuorukainen ei tiedä elämästä mitään eikä luultavasti tarpeeksi laistakaan, Salome ajatteli katkerasti. Hän kuitenkin huomasi, että Dixon vaikutti hämmentyneeltä, joten ainakin Dixon otti hänen tapauksensa vakavasti.
Dixon oli järkyttynyt Salomen kokemista Libanonin sisällissodassa. Nuori asianajaja oli sanaton tuon paljastuksen jälkeen. Muutamaa Halifaxissa sattunutta välikohtausta lukuun ottamatta Dixon eli melko tavallista elämää. Voi, pikkukaupungin veljen tylsää elämää suurkaupungissa, Dixon ajatteli sekä ironisesti huvittuneena että ärsyyntyneenä.
Marcus Dixon opiskeli Dalhousien yliopistossa ja valmistui kriminologian kandidaatiksi keväällä 1986. Vuonna 1989 Dixon valmistui arvostetusta McGillin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Hän jäi Montrealin kaupunkiin Quebeciin harjoittamaan lakimiehen ammattia. Yksi hänen ensimmäisistä oikeustapauksistaan oli Salome Zankoulin, kauniin ja tulisieluisen entisen libanonilaisen kristityn vapaustaistelijan, josta tuli epätavanomainen pakolainen, puolustus…
– Herra Dixon, en halua myötätuntoanne, haluan teidän puolustavan etujani, Salome melkein sihisi hänelle, ja Dixon vaikeni. Hän katsoi vieressään istuvaa kaunista, arpeutunutta nuorta arabikristittyä naista. Naisella oli pieni arpi vasemmassa ohimossa, ja hän oli kertonut hänelle tulleensa ammutuksi selkään, olkapäähän ja vasempaan reiteen tulitaisteluissa Beirutissa, Nabatiehissa ja muualla Libanonissa.
Kun kristityt ottivat yhteen muslimien kanssa Libanonin sisällissodan aikana, miehet ja naiset tarttuivat aseisiin puolustaakseen uskoaan, naapurustoaan ja perheitään. Kun Salomon isä, Salomon Jacques Zankoul, kuoli muslimitaistelijoiden ampuman raketin tuhoamana, nuori nainen liittyi vanhempien veljiensä Lucien Zankoulin, Nathaniel Zankoulin ja isänpuoleisten serkkujensa Lucasin, Benjaminin ja Marianne Zankoulin seuraan taistelussa Libanonin kristikunnan puolustamiseksi. Sodan jälkeen Zankoulin perhe joutui kuitenkin riitoihin sekä kristittyjen että muslimien kanssa…
– Rakas ystäväni, puolustan etujasi, Dixon vastasi, ja Salome piti katseensa kiinni ja hymyili sitten. Niinpä perjantaiaamuna 16. marraskuuta 1990, epätavallisen lämpimänä syyspäivänä Montrealin keskustassa, asianajaja Dixon edusti Salome Zankoulia ennen puheenjohtajatuomari Marshall Lemieux’ta. Hän väitteli intohimoisesti siitä, että Salomella ja hänen kansallaan oli velvollisuus puolustaa itseään heitä vainoavia vastaan.
– Herra Dixon, Kanada toivottaa kansakuntana tervetulleeksi paljon pakolaisia, mutta meillä maahanmuuttovirastossa on ehdottomasti oikeus kieltäytyä ottamasta vastaan miehiä ja naisia, jotka ovat osallistuneet aseellisiin konflikteihin ja mahdollisesti syyllistyneet julmuuksiin. Asiakkaanne neiti Salome kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan, tuomari Lemieux sanoi. Dixon huokaisi syvään, ja hänen vieressään istuva Salome kiehui raivosta. Ennen kuin Dixon ehti pysäyttää häntä, Salome nousi vihaisesti…
– Kuuntele, sinä ylimielinen pikku ranskalainen, tiedän sodasta, elämästä ja kuolemasta enemmän kuin sinä koskaan tulet tietämään. Näin isäni kuolevan, hänen omat maanmiehensä tappoivat hänet vain siksi, että hän oli maroniittikristitty. Minun piti taistella ja kostaa häntä vastaan, ja tekisin sen uudestaan, jos olisi pakko, Salome sanoi kiivaasti. Dixon kosketti varovasti Salomen kättä, ja tämä löi sen pois…
– Neiti Salome, hiljaisuus, tuomari Lemieux melkein huusi, hänen vihansa nousi pintaan. Salome tuijotti tuomaria uhmakkaasti, uhmakkaasti loppuun asti. Dixon huokaisi jälleen kerran, kiitollisena siitä, että kuuleminen pidettiin suljetun oven takana, jossa läsnä olivat vain tuomari, hän itse ja Salome. Jos tämä olisi ollut valamiehistön oikeudenkäynti, heidät olisi heitetty häkkiin oikeuden halventamisesta niin pirun nopeasti, etteivät he olisi ehtineet räpäyttää silmiäänkään. Tämä ei ole hyvä asia, Dixon ajatteli happamasti.
– Salome, olkaa hyvä, Dixon sanoi, ja nainen kääntyi katsomaan Dixonia silmiin. Salome nyökkäsi ja istuutui. Tuomari Lemieux katsoi Dixonia ja Salomea kuin heillä olisi kaksi päätä. Kun hän hylkäsi Salomen vaatimuksen, Dixon ei ollut yllättynyt, mutta Salome menetti periaatteessa mielensä. Aseistetut vartijat saattoivat heidät ulos oikeussalista. Salome vietiin pidätysselliin odottamaan karkotusta takaisin kotimaahansa Libanoniin.
”Marcus, jos he lähettävät minut takaisin Beirutiin, sekä kristityt että muslimit yrittävät tappaa minut. He vihaavat perhettäni”, Salome huusi, kun vartijat raahasivat hänet pois. Dixon katsoi häntä, ja heidän raahatessaan hänet pois hän otti kiinni hänen kädestään. Heidän kätensä koskettivat ohikiitävää hetkeä, ja sitten hän oli poissa. Hiljaa Dixon vannoi taistelevansa hänen puolestaan…
– Salome, en anna heidän saada sinua kiinni, Dixon sanoi ääneen, ja niin hänen elämänsä mutkistui yhtäkkiä paljon. Asianajaja, joka kiintyy emotionaalisesti asiakkaaseensa, tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että kyseiselle asiakkaalle. Se ei ole kuin elokuvissa, joissa rakkaus voittaa kaiken. Asianajajat, jotka ylittävät tietyt rajat asiakkaidensa kanssa, syyllistyvät vakaviin oikeudellisen etiikan rikkomuksiin, lievästi sanottuna…
Pääministeri Brian Mulroneyn johtaman Kanadan hallituksen aikana kansakunta ei todellakaan ollut maahanmuuttajille ystävällinen. Kymmenet haitilaiset, pakistanilaiset, kiinalaiset ja libanonilaiset oli käännytetty pois Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla. Progressiivinen konservatiivipuolue oli vallassa, ja sen näkemys Kanadasta 1990-luvulla ei antanut tilaa niin monille ei-valkoisille, se on aivan varma. He eivät halunneet Kanadan menettävän identiteettiään lähestyttäessä ei niin kaukaista 2000-lukua…
McGillin koulutuksen saanut asianajaja Marcus Dixon on todellakin ovela kaveri. Estääkseen Salomen karkottamisen takaisin Libanoniin hän yritti valitusta toisensa jälkeen. Se ei ollut helppoa. Tuomari Lemieux’lla oli ystäviä kaikissa tärkeimmissä tuomioistuimissa, ja nämä ystävät estivät Dixonin mielellään joka käänteessä. Lopulta nuori asianajaja alkoi vaipua epätoivoon, kunnes löysi toivoa hyvin epätodennäköisestä paikasta…
– Marcus, olet ihmeellinen ihminen. Toivoisin, että isäni ja veljeni olisivat voineet tavata sinut. Olisit pitänyt heistä. Valitettavasti he ovat kaikki kuolleita, militanttien tappamia, ja luulen, että liityn heidän seuraansa pian, mutta olen kiitollinen ponnisteluistasi, Salome sanoi Marcukselle. He kaksi istuivat odotusalueen kokoushuoneessa, jota miehittivät Kanadan rajavartiolaitoksen pohjasakka. Heillä oli tällä hetkellä jonkin verran yksityisyyttä…
– Salome, kieltäydyn luovuttamasta, sinusta on tullut minulle hyvin rakas, Marcus sanoi pehmeästi ja otti Salomen käden huulilleen. He vaihtoivat pienen surullisen hymyn. Vaikka he olivat kotoisin eri maailmoista, Marcus Dixon ja Salome Zankoul olivat lähentyneet toisiaan viime kuukausina. Salome oli oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan syvästi hänen asianajajaansa, vaikka tämä oli pari vuotta häntä nuorempi. Mies osasi hommansa, eikä hän ollut myöskään kovin pahanäköinen…
– Sinäkin olet minulle rakas, Marcus, Salome sanoi ja otti sitten hänen kasvoistaan kiinni ja suukotti tätä. Usein sanotaan, että ensimmäinen suudelma, missä tahansa suhteessa, on merkityksellisin. Marcus Dixon, joka valmistui arvostetusta McGill-yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta luokkansa parhaalta kolmelta prosentilta, ylitti ehdottomasti rajan asiakkaansa Salomen kanssa, mutta hän ei ollut suudellut tätä vielä… tähän asti.
– Neiti, huulesi ovat suloiset, Marcus sanoi Salomelle, kun he nousivat ylös haukkaamaan ilmaa, ja tämä virnisti ja suukotti häntä lisää. Mies suukotti häntä takaisin, ja sitten he tapasivat, siinä kokoushuoneessa Kanadan rajavartiolaitoksen odotusalueella. Vähemmän romanttista paikkaa ei löytynyt mistään, mutta Salomea ja Marcusta ei kiinnostanut…
”Marcus, rakasta minua tosissasi, en ehkä enää koskaan tunne miehen kosketusta”, Salome sanoi epäröiden, ja Marcus katsoi häntä silmiin ja nyökkäsi. Hän suuteli häntä hellästi, sitten hänen innokkaat kätensä tutkivat ihmeellistä, kurvikkaista vartaloa, joka oli piilossa yksinkertaisen haalarin alla, jota Kanadan rajavartioston väki pakotti pidätettyjen käyttämään. Salome hymyili ujosti, kun Marcus ihaili hänen vartaloaan. Älä vain tuijota, komea, kosketa minua ja tunne minut, Salome ajatteli.
– Olet ihmeellinen, Marcus sanoi silittäessään Salomen rintoja, ja tämä makasi siinä yksinkertaisella teräspöydällä, kylmyydestä välittämättä. Hän katsoi ylös Marcukseen, joka tuijotti häntä ihaillen. Salome virnisti, kun Marcus alkoi työstää häntä, kiinnittäen täyteläiset huulensa hänen rintoihinsa samalla kun hänen kätensä liukui hänen paksujen reisiensä välissä. Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että harrastaisin seksiä tuollaisen miehen kanssa, Salome ajatteli ihmetellen tapahtuvaa.
Salomen elämä oli ollut yhtä vuoristorataa siitä lähtien, kun hän saapui Kanadaan Kreikan kautta. Kanadalaiset, joita pidettiin maailmanlaajuisesti ystävällisinä ja suvaitsevaisina, eivät olleet olleet niin vastaanottavaisia kuin hän oli toivonut. Zankoul-klaanin viimeisenä elossa olevana jäsenenä, jota sekä libanonilaiset kristityt että libanonilaiset muslimit jahtasivat, Salome halusi epätoivoisesti välttää paluuta Beirutiin. Ainoa henkilö, joka seisoi tämän kammottavan kohtalon tiellä, oli Marcus Dixon, kahden rodun asianajaja…
Salome Zankoul oli kiintynyt Marcus Dixoniin, mutta ei ollut vielä kokeillut sitä, kuten sanonta kuuluu. Beirutissa, Libanonissa, kasvanut Salome näki aina viettävänsä loppuelämänsä komean, koulutetun ja menestyneen libanonilaisen kristityn herrasmiehen kanssa. Kohtalolla oli ilmeisesti muita suunnitelmia. Täällä Salome oli Kanadassa, pidätyssellissä, tuntien seksuaalista vetoa Marcus Dixoniin, komeaan ja älykkääseen mutta naiiviin asianajajaansa…
”Ota minut”, Salome vaati, ja Marcus kohtasi katseensa häneen, nänni yhä hänen huulessaan, ja nyökkäsi. Salome tunsi miehen sormet tunkeutuvan märkään pilluunsa, jotka kiusoittelivat hänen klitoristaan, jota tämä hieroi peukalonsa ja etusormensa välissä. Salome nuoli hänen huuliaan ja huokaisi onnellisesti, kun Marcus lopetti imemisen hänen tissejään ja otti huulensa käyttöön paremmin. Kun Salome tunsi Marcuksen kielen liukuvan pilluunsa, hän kehräsi suorastaan onnesta. Nyt me laitamme ruokaa, Salome ajatteli liukkaasti.
Marcus vaahtosi Salomen pillua kielellään, nauttien sen tuoksusta ja mausta. Salome voihki hiljaa, rakastaen sitä, mitä hän teki hänelle. Hän työnsi kaksi sormea hänen pilluunsa ja kiusoitteli hänen klitoristaan kielellään ajaen Salomen täysin hulluksi. Kurvikka, pronssinvärinen iho ja korpinmustatukkainen kaunotar kiljaisi riemusta, kun hänen rakastajansa hieroi häntä ja stimuloi tämän suloista kohtaa, kunnes tämä oli kuin kittiä hänen käsissään.
“Laita minut sisääsi”, Marcus kuiskasi Salomen korvaan tämän toivuttua miehen pillua pieksemästä kielenkäynnöstä. Salome virnisti ja huokaisi onnellisesti. Hän tunsi itsensä huimaavaksi joka puolelta. Hän kurotti kohti Marcuksen mieheyttä ja silitti tämän pitkää, kovaa penistä. Hän levitti reitensä kutsuvasti ja ohjasi hänet sisäänsä, ja nopealla työnnöllä Marcus meni Salomen sisään.
– Kovemmin, habibi, Salome vaati, ja Marcus nyökkäsi nostaen naisen paksut ja seksikkäät jalat ilmaan. Hän työnsi itsensä naisen sisään ja tunsi naisen kuuman, lähes sykkivän pillun puristavan omaa penistään. Salome työnsi kielensä ulos hänelle, ja Marcus alkoi porata penistään naisen ejakulaatioon syvillä, voimakkailla vedoilla. Hän oli halunnut ottaa naisen juuri näin kuukausia, ja vihdoin he olivat yhtä. He naivat ja imivät kuin huomista ei olisi. Itse asiassa he olivat niin kiintyneitä toisiinsa, etteivät huomanneet Kanadan rajavartiolaitoksen agentteja ennen kuin he olivat heidän kimpussaan…
“Voi vittu”, Marcus sanoi vartijoiden piirittäessä hänet, ja hän oli yhä polviaan myöten Salomen sisällä, jonka ihana pillu puristi hänen penistään kuin ruuvipenis. Vartijat, kolme miestä ja yksi nainen, pitivät aseitaan esillä. Salome, hämmästyttävän, yhä ihmeellisesti Marcusin peniksen täyttämä, katsoi ylös aseistettuja vartijoita ja ainoaa naisvartijaa ja purskahti nauruun. Salome osaa nauraa penis pillussaan ja aseet häntä kohti osoitettuna. Rakastan tätä naista, Marcus muisti ajatelleensa tuolloin.
Kanadan rajavartiolaitos ja Kanadan asianajajaliitto nostivat syytteet asianajaja Marcus Dixonia vastaan epäeettisestä toiminnasta. Yhteisessä lausunnossa molempien oikeushenkilöiden hallintoelimet sopivat kaikkien syytteiden hylkäämisestä, jos Dixon luopuisi Salome Zankoulin asiakkaasta, ja suostuivat hänen asianajolupansa peruuttamiseen vuodeksi. Asianajajiensa neuvosta Marcus Dixon ja Salome Zankoul sopivat näistä ehdoista.
– Onnistuimme, Salome Zankoul-Dixon sanoi uudelle aviomiehelleen Marcus Dixonille kävellessään ulos Montrealin kaupungintalosta maanantaiaamuna 18. marraskuuta 1991. He olivat juuri menneet naimisiin rauhantuomarin, arvoisan Marcel Pagnolin, edessä. Aviopari oli mennyt naimisiin pienessä, yksinkertaisessa seremoniassa, johon osallistui muutamia Marcuksen lakikoulun ystäviä ja perheenjäseniä.
– Aamen sille, rakkaani, Marcus sanoi, ja niin hän ja Salome suutelivat ensimmäisen kerran aviomiehenä ja vaimona. Näin varsin epätodennäköinen pari löysi toisensa, ja mikä tärkeintä, he pysyivät yhdessä. Marcus Dixon ei koskaan palannut asianajajan ammatin pariin, vaikka pitikin lakimiehensä toimiluvan voimassa. Salome oli toki saanut pysyvän oleskeluluvan mentyään naimisiin hänen kanssaan, mutta Marcus tiesi paremmin kuin luottaa muukalaisvihamieliseen konservatiivihallitukseen. He saattaisivat hyökätä hänen vaimonsa kimppuun uudelleen… tai hänen itsensä kimppuun.
Marcus Dixon ja Salome Zankoul-Dixon muuttivat viehättävään neljän makuuhuoneen rivitaloon Montreal-Nordin laitamille, naapurustolle, jossa asui pääasiassa haitilaisia, joihin Marcus oli kiintynyt Quebecissä ollessaan. Hän otti vastaan opettajan viran McGillin yliopiston kriminologian laitoksella, kun taas Salome aloitti sairaanhoitajan opinnot Montrealin yliopistossa oppittuaan paljon haavojen hoitamisesta Libanonin taistelukentillä aikoja sitten.
Marraskuun 4. päivänä 1993 Marcus Dixon ja Salome Zankoul-Dixon olivat kaksinkertaisen riemuissaan, kun liberaalipuolueen johtaja Jean Chretienistä tuli Kanadan uusi pääministeri. Viimein Mulroneyn johtamien konservatiivien maahanmuuttovastainen hallinto (joka jatkui pääministeri Kim Campbellin johdolla) kaatui, kun Kanada kääntyi jyrkästi vasemmalle. Tuona päivänä heistä tuli Lakeshoren yleissairaalassa kolmosten vanhemmat. Tälle ainutlaatuiselle pariskunnalle loppu hyvin, vaikka rehellisyyden nimissä avioliiton ja vanhemmuuden maailmat ovat itsessään täynnä mahtavia seikkailuja…